Kropassa tuntuu, että jotain on tullut tehtyä. Ilta meni Talentia katselessa.

Pojun kanssa juteltiin vakavasti sekä illalla että aamulla. Kavereista, kiusaamisesta, kaikesta...Ei nykypäivän kolulumaailma ole mikään lintukoto, vaan kiusaaminen ja hyväksikäyttö alkaa jo ekaluokalta.

Rupesin miettimään, että onko miuta kiusattu. En muista, en oikein muista ala-asteelta mitään kummempaa. Vietin aikaa kirjojen parissa ja mielikuvitusmaailmassa. Yläasteella kyllä kiusattiin, kun oli tukeva, mutta sekään ei ollut mitään kauhean ilkeää. Tai sitten olin hölmö, enkä tajunnut.

Sen jälkeen olikin muutama vuosi tosi rajua, oon miettinyt miten onnekas olin, ettei mitään pahempaa sattunut. Se oli sellaista rakkauden ja hyväksymisen etsimisen aikaa.

Tasapainoon olen vasta etsimässä tietä. Omaa hyvää oloa. Itsensähyväksymistä, silmien avaamista. Pitkästä aikaa voin sanoa olevani oikeasti onnellinen. Vaikka elämä mättää metrin halolla takaraivoon, jaksan. Jaksan olla äiti.

Kuulin tositarinan nuoresta naisesta, joka oli 22- vuotiaana saanut eläkepaperit masennuksen takia. Painoa oli ollut 140 kiloa ja millään ei mitään väliä. Hypnoosi oli avannut lopullisesti mielen salat. Liikunta, ruokavalio, itsensä hyväkasyminen ja muiden tuki sai painon putoamaan 65 kiloa ja nyt hän elää normaalia elämää.

Siis itseään pitää rakastaa kaikin tavoin että pystyy rakastamaan muita. Joskus se tuppaa unhotumaan liiaksi.

Laitan tänään opelle meiliä.

Ei uskoisi, että ruokavaliolla on niin suuri osa myös henkiseen hyvinvointiin. Ehkä pakenin kaikkea sokerinhuuruiseen humalatilaan. Mikä kierre... Olen matkalla kohti tulevaisuutta jolloin voin sanoa: Olin sokeriholisti...